31.8.1998

Vaatimukset Tuusulan käräjäoikeudessa

Uudenmaan lääninverovirasto yhtyi virallisen syyttäjän syytteeseen, jonka mukaan A oli 22.11.1989 Järvenpäässä Tuusulan kihlakunnanoikeuden istunnossa vannoessaan oikeaksi X Oy:n pesäluetteloa hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä salannut X Oy:n ainakin 270 487 markan lainasaatavat häneltä itseltään. Lääninverovirasto vaati myös A:n velvoittamista korvaamaan lääninverovirastolle salatun määrän 16 prosentin korkoineen 15.11.1994 lukien.

Käräjäoikeuden tuomio 28.3.1995

Käräjäoikeus totesi, että A oli toiminut kaupparekisteriin 8.8.1985 merkityn X Oy:n hallituksen ainoana varsinaisena jäsenenä ja toimitusjohtajana vuodesta 1985 vuoteen 1989 ja myös käytännössä hoitanut sanotun kirjanpitovelvollisen yhtiön liiketoiminnan. Hän oli lisäksi omistanut kaikki yhtiön osakkeet. Yhtiö oli velkojan hakemuksesta 1.11.1989 asetettu konkurssiin, joka oli alkanut 11.10.1989. Konkurssi oli velkojain kuulustelussa 22.11.1989 jätetty sillensä varojen vähyyden vuoksi. Yhtiö oli kaupparekisteriin 31.12.1990 tehdyn merkinnän mukaan purkautunut.

A oli velkojain kuulustelussa 22.11.1989 vahvistanut pesäluettelon oikeaksi. Pesäluettelon mukaan yhtiön varat olivat olleet 70 133,17 markkaa ja velat 556 312,10 markkaa. Velkojain kuulustelussa läsnä olleet velkojat olivat ilmoittaneet saataviensa suuruudet pesäluettelon mukaisiksi, lääninverovirasto 342 780,55 markaksi ja Keskinäinen Yhtiö Yrittäjäinvakuutus-Fennia 52 781,55 markaksi. Pesäluetteloon ei ollut merkitty, että yhtiöllä olisi ollut saatavaa A:lta.

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että pesänhoitaja oli laatinut pesäluettelon A:n ilmoittamien tietojen perusteella. Siihen nähden, että A ei ollut ilmoittanut omia velkojaan yhtiölle, käräjäoikeus katsoi, että A oli tahallaan salannut yhtiön lainasaamiset itseltään.

Asiassa oli siten selvitetty, että A oli 22.11.1989 Järvenpäässä, Tuusulan kihlakunnanoikeuden istunnossa vannoessaan oikeaksi X Oy:n pesäluettelon salannut X Oy:n lainasaatavat itseltään.

A:n syyksi luetun rikoksen tuomitsemishetkellä oli voimassa toinen laki kuin tekohetkellä. Mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi, että tuomitsemishetken lain soveltaminen johti lievempään lopputulokseen. Näin ollen A oli tuomittava tuomitsemishetken lakia soveltaen.

Asiassa oli jäänyt selvittämättä, että lääninveroviraston jako-osuus olisi A:n menettelyn johdosta tosiasiassa pienentynyt. A:n ei siten ollut näytetty syyksiluetulla menettelyllään aiheuttaneen tahallaan tai tuottamuksesta X Oy:n konkurssipesän velkojana olleelle lääninverovirastolle korvattavaa vahinkoa. Sen vuoksi käräjäoikeus tuomitessaan A:n rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla ehdolliseen vankeusrangaistukseen velallisen petoksesta hylkäsi lääninveroviraston korvausvaatimuksen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 23.11.1995

Lääninverovirasto valitti hovioikeuteen. Hovioikeus jätti käräjäoikeuden tuomion pysyväksi.

Perustelut

A on tuomittu rangaistukseen siitä, että hän oli vannoessaan toimitusjohtajana ja osakeyhtiön hallituksen ainoana varsinaisena jäsenenä yhtiön konkurssissa, joka on rauennut varojen puuttuessa, pesäluettelon oikeaksi salannut 270 487,45 markan suuruisen velkansa yhtiölle. A on väittänyt olleensa alhaisen tulotasonsa ja huonon varallisuusasemansa vuoksi kykenemätön maksamaan velkaansa yhtiön konkurssiasian käsittelyn aikoihin. Saatava on siten ollut arvoton eikä sen jättämisestä pois pesäluettelosta ole hänen mukaansa voinut aiheutua velkojille vahinkoa. Selvitystä ei kuitenkaan ole siitä, että A olisi pysyvästi maksukyvytön siten, että yhtiön häneltä olevaa saatavaa olisi pidettävä kokonaan tai osaksi arvottomana. Menettelyllään A on näin ollen aiheuttanut vahinkoa kaikille yhtiön velkojille.

Jos salaamista ei olisi tapahtunut, pesän varat olisivat olleet, erään arvottoman saamisen vähentämisen jälkeen, 275 620,62 markkaa.

Lääninverovirastolle A:n rikoksesta aiheutunut vahinko määräytyy Korkeimman oikeuden ratkaisusta 1998:53 ilmenevin tavoin sen mukaan, mikä olisi ollut lääninveroviraston jako-osuus konkurssissa. Tämä puolestaan riippuu, paitsi velallisen varojen ja velkojien saatavien määristä, myös saatavien konkurssissa nauttimasta etuoikeudesta ja konkurssikustannuksista.

Konkurssin raukeamistapauksissa, joissa konkurssivalvontaa siis ei toimiteta eikä konkurssituomiota anneta, yksittäisen velkojan mahdollisuudet esittää tarkkaa selvitystä jako-osuutensa määräytymiseen vaikuttavista muista seikoista kuin omista saatavistaan ovat lähtökohtaisesti rajalliset. Tämä merkitsee sitä, että velkojan vahinko usein on määrättävissä vain oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n perusteella ottaen tällöin huomioon se, mitä yksittäisessä tapauksessa kohtuuden mukaan on ollut selvitettävissä.

Edellä olevan perusteella ja koska yhtiön velkojien saatavien keskinäisestä etuoikeudesta ei ole esitetty yksityiskohtaista selvitystä eikä tällaista voida lääninverovirastolta kohtuudella edellyttääkään, Korkein oikeus arvioi A:n rikoksellaan aiheuttaman vahingon määräksi 150 000 markkaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan vahingonkorvausvelvollisuutta koskevalta osalta. A velvoitetaan suorittamaan Uudenmaan lääninverovirastolle vahingonkorvauksena 150 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 15.11.1994 lukien.